Fëa

Jopas on ollut taukoa kirjoittelussa. Ehkä olisi korkea aika taas päivittää kuulumisia. Heinäkuun jälkeen on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista, joka on vaikuttanut meidän perheen harrastamisen määrään. Viimeksi kirjoitin, että agilityn pienryhmät alkavat. Vaan eivätpä alkaneetkaan, koska emäntä sai töitä Tampereelta.

Syksyn ajan olen siis ollut pienryhmäjonossa, jotta pääsisin viikonloppuisin treenaamaan. Viikolla treeneihin ei pääse, koska kuljen tällä hetkellä joka arkipäivä aamulla Turusta Tampereelle ja illalla taas takaisin. Kun kotiutuminen tapahtuu siinä puoli yhdeksän aikaan illalla, voi heittää hyvästit pienryhmätreeneille. Samalla syksyn aikana minun osuuteni Fëan kanssa touhuamiseen on vähentynyt radikaalisti, liiaksikin. Viikonloppuisin onneksi on aikaa ja energiaa (saisi kyllä olla enemmänkin) myös touhuta koiran kanssa ja iltaisinkin otetaan lenkillä hieman temppuilutreeniä ynnä muuta yhdessä tekemistä.

Syksyllä teimme Jonin kanssa kymmenen päivän reissun Ranskaan ja Italiaan. Sillä aikaa Fëa oli kasvattajan luona hoidossa, siskonsa, isoisänsä ja ”tätinsä” hellässä huomassa. Kun kotiuduimme, epäilimme koirien vaihtuneen kasvattajan luona. Kotiin tuli todella paljon rauhallisempi, herkuista aiempaa enemmän motivoituva ja kuuliaisempi koira. Mitä ikinä kasvattaja tekikään, Fëa on ollut suorastaan ihana tuon reissun jälkeen. Ehkä jo kokemuksena koiralle oli kasvattava se, että joutui muiden koirien kanssa tulemaan toimeen ja arki näytti erilaiselta, kuin kotona. Oli miten oli, ennen reissua nähtävissä ollut oikeaan suuntaan kulkeva kehitys oli harpannut huimin askelin eteenpäin.

Fëan kanssa on ahkerasti paranneltu remmikäyttäytymistä, jokaisella lenkillä viereen-käskyä on vahvistettu. Samoin maahanmenoa ja istumaanmenoa. Ennen lomareissua nannat jo hiukan paremmin maistuivat, mutta voi pyhä sylvi, miten ne ovat maistuneet sen jälkeen! Fëa tulee usein ihan itse viereen kävelemään ja killittämään, josko heruisi herkkuja. Koirien ohittaminen oli ennen ongelma, kun Fëa halusi haistelemaan tai kävi maahan makaamaan toisen koiran lähestyessä. Ei enää puhettakaan! Kun sen käskyttää viereen, saa ohi kulkea vaikka räkä poskessa huutava rotikka. Fëa korkeintaan vilkaisee, mutta keskittyminen on namintoivossa taluttajassa.

Fëa on myös hiljalleen sisäistänyt, ettei vetämisestä seuraa yhtään mitään kivaa. Itse olen tehnyt äkkikäännöksiä (pidän pitemmillä lenkeillä usein koiraa remmissä, joka on kiedottu vyötäisille) ja kehunut sitten huomion kiinnittämisestä. Samoin kiitosta on tullut löysästä remmistä. Parhaimmillaan pelkkä painokkaasti lausuttu ”Fëa” saa koiran hiffaamaan, että remmi on kireällä. Tosin silloin, kun Fëalla on kiire asioilleen, se vetää kuin höyryveturi siihen saakka, kunnes hänen korkeutensa on löytänyt sopivan kakkapaikan… Sen löytäminen ei aina ole helppoa, kun joinain päivinä neiti hienohelma kammoaa märkää ruohoa kuninkaallisen takalistonsa alla.

Aivan ihanaa, että sekä me että koira ollaan kehitytty. Juuri yksi ilta juteltiin, että vaikea se oli silloin demonipentu-vaiheessa uskoa, että tuosta ihan oikeasti vielä tulee ihan kivasti käyttäytyvä kaveri meille. Vaikka koko loppuikä olisi tavalla tai toisella work-in-progress, niin on lohdullista huomata, että aurinko paistaa risukasaankin. On se vaan hieno koira!

…tämän sanottuani kerron, että pääsin agilityn viikonloppuryhmään Fëan kanssa. Tutustumiskerta edessä parin viikon päästä. Jännittää ihan riittävästi jo nyt. Agilityhalli kun on edelleen melkoisen maaginen paikka ja siinä ympäristössä toimivuudesta en osaa sanoa yhtään mitään. Puhumattakaan siitä, että jos treenejä on ulkona… Hjälp.

Kyllä se varmaan siitä. Vai mitä?

 

Ryhmät Agility, Kasvatus, Ansan kirjoittamat, Koulutus