Fëa

Fëan emäntä on vastavalmistunut medianomi, jonka tavoitteena on vakituinen toimittajan työ. Oman alan hommiin olen päässyt kiinni jo opiskelujen aikana: olen kirjoittanut säännöllisen epäsäännöllisesti lehtijuttuja. Duunia olen tehnyt suurimmaksi osaksi kotona, joten Fëalla on emännästäänkin ollut mukavasti seuraa sen ensimmäiset elinvuodet.

Olen insinööriin retkahtanut humanisti. Onneksi tuo Joni on osoittanut olevansa vähemmän insinööri kuin insinöörit yleensä ovat. Tulisin varmasti hulluksi, jos aivan jokainen asia olisi pystyttävä jotenkin laskemaan ja järkeistämään! Meillä on hyvin pitkälti samat kiinnostuksen kohteet, musiikki taisi olla se ensimmäinen yhdistävä tekijä. Itse olen lisäksi leffafriikki, joskin viime aikoina on tuo elokuvien katselu jäänyt hiukan sivummalle. Äidiltäni olen perinyt rakkauden ruokaan, ja käsitykseni mukavasta illasta kavereiden kanssa onkin seurustelu ruuan ja hyvän viinin äärellä.

Koirilla ja minulla on pitkä yhteinen historia. Ensimmäinen asia, jonka kohtasin, kun minut sairaalasta vauvana kotiin tuotiin, oli cockerspanieliuros Rasu. Rasun kanssa tulimme hyvin juttuun keskenämme, ja puhalsimme varsinkin ruoka-aikoina yhteen hiileen. Syöttötuolista minä tyttö tipauttelin Rasulle ruuat, joita itse en syönyt, ja Rasu tietysti oli tyytyväinen asemaansa kävelevänä jätemyllynä. Kun Rasusta aika jätti, oli perheemme kohtuullisen pitkään koiraton. Kerran kauppareissulta tullessaan äitini huikkasi eteisestä, että “Katsokaa, mitä Kukkurassa myydään!”, ja lykkäsi pienen cockerspanielipennun ovesta sisään. Hän oli törmännyt tuttuun kasvattajaan, joka oli naapureillemme pentua kauppaamassa. Niin kotiimme saapui Ruosteposken Sandra. Sandran kanssa tein itse kaikki mahdolliset virheet, mitä lapsi nyt koiran kanssa voi tehdä. En malttanut antaa pennun nukkua, joten itseäni sain syyttää, kun Sandra kävi huuleeni kiinni. Taistelimme Sandran kanssa muutamaan kertaan johtajuudesta, ja tulimme lopulta ihan mukavasti juttuun, joskin minun koirani se ei koskaan ollut. Sandra muutti sukulaistemme luo hieman vanhempana, kun se tuntui viihtyvän heidän luonaan (herkkujen äärellä) huomattavasti meidän kotiamme paremmin. Saku (Carrier Bachelor) oli seuraava cockerimme, josta aika jätti vuonna 2005. Se oli mainio tyyppi, joka iän myötä selvästi kasvoi fiksummaksi ja ovelammaksi. Saku oli virallisesti minun koirani, joskin äitini johdolla Sakukin kasvatettiin. Saku ei ollut oikein innostunut oppimisesta, sille taidettiin opettaa vain peruskäskyt. Toisaalta, olisin varmasti saanut sille asioita opetettua, jos olisin vain teininä viitsinyt panostaa.

Koirakuume minulle iski pian Sakun kuoleman jälkeen. Kovasti halusin oman katon alle oman koiran, mutta elämäntilanne ei silloin sitä sallinut. Kun löimme hynttyyt Jonin kanssa yhteen, alkoi perheenlisäys vaikuttaa ihan mahdolliselta, ja sainkin tuon yllättävän pienellä vihjailulla innostumaan asiasta. Oma ajatukseni oli hankkia joku vaatimustasoltaan kenties hieman “helpompi” tapaus, mutta bordercollie vain onnistui minutkin lumoamaan. Nyt, kun jaloissa pyörii aktiivinen ja oppimaan innokas koira, on minullakin herännyt innostus koiran kanssa harrastamiseen. Agility ja koiratanssi testataan varmasti! Naksutinkoulutus on minulle täysin uusi asia, ja siinäkin kovasti haluaisin kehittyä.

Tervetuloa seuraamaan eloamme ja oloamme täältä blogista. Kommentit ovat aina tervetulleita, ja tietysti myös vinkit, jos bongaatte jotain huomautettavaa koulutuksesta kertoessamme.